v

Aapo Huhta: Gravity

11.1.–9.2.2025

Aapo Huhta: Gravity
11.1.–9.2.2025
Valokuvakeskus Nykyaika

”When […] the world of clear and articulate objects is abolished, our perceptual being […] evolves a spatiality without things. This is what happens in the night. Night is not an object before me; it enwraps me and infil¬trates through all my senses […]. Night has no outlines; […] it is pure depth without foreground or background, without surfaces and without any distance separating it from me.”
Maurice Merleau-Ponty: Phenomenology of Perception

Uusissa koruttoman mustavalkoisissa töissään Aapo Huhta täyttää valokuvansa niin läpitunkemattomalla pimeydellä, että jopa taivaanranta liukenee siihen. Öistä tyhjyyttä asuttavat hahmot näyttävät kietoutuneen maidonvalkeaan sumuun tai jäävän jonkinlaisen kosmisen säteilyverhon taakse. Ne ovat sekä kipeän ruumiillisia että äärettömän kaukana, kuin visuaalisia kaikuja toisesta ulottuvuudesta. Hahmot eivät paljasta mitään asuttamastaan tilasta, koska niiden olemassaoloa eivät säätele meidän tuntemamme fysiikan lait.

Kolmiulotteisuus on uhattuna, kun Huhta purkaa valokuvauksen figuratiivista perinnettä. Analogisilla prosesseilla ja työtavoilla Huhta vääntää teoksissaan avaruutta ja aikaa lähes groteskeille mutkille. Hän vääristelee ihmiskehon ääriviivoja vimmatusti: näitä olentoja on pidettävä ennen muuta kuolevaisina

Kuvasarjassa Gravity Huhta jatkaa matkaansa eksistentiaalisten löytöjen polulla. Hän on keskittynyt taiteellisessa tuotannossaan aina ihmisen ja ympäröivän tilan suhteeseen ja etääntynyt vuosien mittaan dokumentaarisilta juuriltaan yhä abstraktimpaan suuntaan. Ihmishahmo on edelleen Huhdan vakioaihe, mutta se on aina äärimmäisen anonyymi. Kuten jo aiemmassa sarjassa Omatandangole, varjomaiseksi siluetiksi pelkistetystä yksittäisestä ihmisruumiista tulee ihmisyyden symboli, joka saa lukuisia merkityksiä. Sarjassaan Gravity Huhta kääntää tähänastisen väripalettinsa yllättäen päälaelleen jättämällä taakseen porottavan auringonpaisteen, jonka läpitunkemia aiemmat työt ovat olleet. Kun päivä kääntyy iltaan, kuoleman läsnäolo tulee tykö.

Gravity tuntuu tapahtuvan täpärästi suunnatonta mustaa aukkoa ympäröivän tapahtumahorisontin ulkopuolella, limbossa, jossa niin aine kuin käsitteetkin muuttavat muotoaan romahduksen partaalle. Kehon hajoaminen näyttäytyy koko kauheassa kauneudessaan Huhdan hylätessä ihmisyksilön kuvaamisen normit. Ikuisen yön keskellä Gravityn ulkoavaruus on täynnä vihjeitä siitä, mitä on edessä, kun viimeisetkin voimat pettävät: loppu on pysyvästi kuiva maisema. Tältä siis näyttää rauha.

Helen Korpak
taidekriitikko

suomentaneet Markku Päkkilä ja Helka Sivill

//

In his new austerely black and white work, Aapo Huhta fills his photographs with a darkness so impenetrable that it dissolves the horizon. This nocturnal void is inhabited by figures that seem to be shrouded in milky mist or to exist behind a veil of cosmic radiation.  They are at once painfully corporeal and infinitely distant, as if visual echoes from another dimension. These bodies give us no information on the space they inhabit, because their existence does not adhere to familiar laws of physics. 

Three-dimensionality is in peril when Huhta dismantles the figurative tradition of the photograph. Through the use of analog processes and methods, his works warp space and time in a way that borders on the grotesque. The artist distorts the contours of the human body with a great sense of urgency: these beings are above all to be described as mortals.

The series Gravity sees Huhta progress along a path of existential discovery. His artistic work has always been concerned with humankind’s relation to surrounding space, and has over the years moved away from its documentary origins to an increasing degree of abstraction. The human figure is a constant subject in Huhta’s photography, however, even if in a highly anonymized form. When reduced to a mere shadowy silhouette, as was the case in the artist’s previous series Omatandangole, the individual body becomes a symbol for humanity and can take on a multitude of meanings. In Gravity Huhta abruptly inverts his former colour scheme, turning away from the blistering sunshine that permeates his earlier work. As day turns to night, the presence of death makes itself known.

Gravity seems to take place just outside of the event horizon of a fantastic black hole, in a limbo where both matter and concepts are altered to the point of collapse. The disintegration of the body is exposed in all its terrifying beauty as Huhta rejects the norms of 

depicting the human individual. But embedded within the endless night of Gravity’s outer space are clues of what lies beyond the final loss of power: the end is an enduring arid landscape. This, then, is what peace looks like. 

Helen Korpak
art critic