v

Ripsu Hongisto-Salmi: Yksin kotona?

”Useampi persoona on hyvä asia. Niistä kannattaa tehdä kokoelma, ommella niitä yhteen, kerätä niitä elämän varrella. Tullessamme vanhemmiksi, voimme kokoelman turvin ilmentää helposti kulloinkin haluamaamme itsemme puolta. Kuitenkin jossain vaiheessa, ja erityisesti ohitettuamme keski-iän ja siirtyessämme vanhuuteen, persoonamme muuttuvat ja sekoittuvat toisiinsa salaperäisellä tavalla. Lopulta ne ikäänkuin sulavat ja tapahtuu kokonaisvaltainen persoonien menetys, jolloin alta paljastuu ”aito itse”.
(Kirjailija ja psykoanalyytikko Clarissa Pinkola Estés 1992, teoksessaan Naiset, jotka kulkevat susien kanssa)

Yksin kotona -projektissani pohdin kysymyksiä minuudesta, identiteetistä ja ihmisyydestä ylipäätänsä. Kysyn mm. onko yksi minä vain illuusio? Josko minä onkin jatkuvasti muuttuva kehittyvä hetkittäinen minärepresentaatio, joka muotoutuu kunkin hetken aistimuksista, havainnoista, muistikuvista. Onko esimerkiksi ns. itsensä löytämisen -prosessi turha ja toivoton urakka, jos – kuten Estés ajattelee – ”aito itse” paljastuu joka tapauksessa automaattisesti vanhuuden koittaessa? Onko mahdollista, että ihmisen minuus on samaan aikaan subjekti ja objekti – tarkkailija ja tarkkailun kohde? Vai tarvitaanko tähän vähintään kaksi minää?

Otan töissäni suvaitsevan, avoimen ja humoristisenkin asenteen moniminäisyyden/usean persoonan mahdollisuuteen. Töistäni löytyy myös vaikutteita vanhoista tarinoista, myyteistä ja symboleista.

Olen kuvannut kaikki työt yksin kotonani Helsingissä vuosien 2019 – 2021 aikana. Kuvat ovat omakuvia, mutta en ole vakuuttunut siitä, että tämä persoonakokoelma on oman elämäni varrella kerätty kokonaisuus – jos ei, niin mistä nämä persoonat ovat siinä tapauksessa ilmestyneet? Jos taas tyypit sittenkin edustavat minun itseni eri persoonia/minua, niin milloin ne alkavat sulaa ja millon ”aito” minuus paljastuu vai paljastuuko kuitenkaan koskaan?

//

Author and Psychoanalyst Clarissa Pinkola Estés wrote in her book Women who run with the wolves (1992):
“It is good to have many personae, to make collections, sew up several, collect them as we go along in life. As we become older, with such a collection at our behest, we find we can portray any aspect of self most anytime we wish. However, at some point, most particularly as one grows into and past mid-life and on into old age, one’s personas shift and meld in mysterious ways. Eventually, there is a kind of ”meltdown,” a loss of personae complete, thereby revealing what would, in its greatest light, be called the ”true self.”

For my Home Alone project, I reflected on questions about the self, identity and humanity in general. I asked if a single self is just an illusion. What if the self actually is a constantly changing, evolving, transient self-representation formed of momentary sensations, perceptions, recollections…? Will the “self-discovery process” be a useless and hopeless project if – as suggested by Pinkola Estés – the “true self” is automatically revealed at the dawn of old age? Can a human being be simultaneously the subject and the object – the observer and the observee? Or does this require, at least, two selves?

My works represent a tolerant, open, even humoristic approach towards the possibility of the plural self or several personas. I photographed all these works alone in my home in Helsinki during the years 2019–2021. The photos are self-portraits, but I am not convinced this collection of personas is a reflection of me, as collected throughout my life. If not, then where have all these types come from? And, if these types represent the different personas of me or my self, when will they start melting to reveal my “true” self? Or will it ever be revealed?