Jyri Pitkänen: Rakkauslaulu

14.09-14.10.2024

”En lakkaa ihmettelemästä illan vaihtumista yöksi. Olen yrittänyt pyydystää, milloin se tapahtuu. Aina se on joko, ei vielä tai jo, eikä koskaan nyt. ”
(Jussi Pitkänen, 1969)

Isäni (1937-2022) puhui usein ajasta. Siitä, miten aika on neljäs ulottuvuus, jota emme eläessämme pysty täysin käsittämään. Pohdinta ajasta jäi lapsuudessa vaivaamaan mieltäni ja osittain siksi minusta varmaankin tuli valokuvaaja, ajan tutkija. Kun isäni halvaantui ja menetti liikunta- ja puhekykynsä, hänestä tuli hoidettava ja äidistäni (s.1944) omaishoitaja. Asuin kaukana vanhemmistani, toisinaan ulkomailla. Aina heidän luonaan käydessäni kannoin kameraa mukanani. Valokuvan avulla yritin tarrautua aikaan ja pitää kiinni rakkaistani. Taisin ajatella, että nyt voi olla käsillä viimeinen hetki taltioida vanhempieni elämää ja tehdä sitä näkyväksi.

Kuoleman ja luopumisen odottamisesta tuli arkisten hetkien kuvaamisen kautta osa elämää. Hyvästelyt saivat uusia sävyjä. Entä jos emme näekään enää. Vielä yksi kuva ja vielä yksi. Hei sitten, nähdään taas!

Miltä odottaminen tuntui isäni kaltaisesta parantumattomasti sairaasta? Miltä tuntui, kun arki pyöri toisteisuuden ympärillä? Puoliso herättää, nostaa ylös, vie vessaan, pesee, pukee, laittaa ruoan, syöttää, vaihtaa vaipat, jumppaa, nostaa päiväunille ja huolehtii lääkkeet. Odottaako silloin rutiinien toistumista vai sitä, että niistä poiketaan?

En oikeastaan koskaan päässyt perille, mitä isäni sairaudestaan ajatteli. Hänhän ei kyennyt juurikaan puhumaan. Kun tapasin isäni viimeisen kerran, hän oli heikkona ja sairaalassa. Ei ollut suostunut syömään ja juomaan mitään enää pitkiin aikoihin. Lähtiessäni huoneesta käännyin vielä ja huikkasin, että huomenna tulisin taas käymään. Ja niin tulinkin, mutta isä oli jo ehtinyt lähteä. Makasi sängyssään valkoisella liinalla peitettynä.

Rakkauslaulu-näyttely sisältää kuvia isän viimeisistä elinvuosista. Hän esiintyy kuvissa hauraana ja kannateltuna, mutta muistan hänet myös uteliaana, itsenäisenä seikkailijana. Isä opetti minut rakastamaan halvaa, taatelisiirappia, sinihomejuustoa, avocadoja, marsipaania ja bebe-leivoksia. Hän liikkui luonnossa ja tunsi kasvit ja linnut paremmin kuin omat taskunsa.

Äitini ansiosta isäni sai lähes loppuun saakka asua kotona Itä-Savon maaseudulla. Kuvatateriaalia kertyi kymmenen vuoden ajalta. Kuvien valintaprosessi oli aikaa vievä, raskaskin prosessi ja muutenkin olen monesti pitkän hankkeen aikana ollut isäni tavoin muiden kannateltavana. Asettautuessani epävarman ja avuttoman rooliin murran myös itseäni.

Elokuvateoreetikko André Bazinin mukaan valokuva on kuin muinaista meripihkaa, johon on jähmettynyt hyönteisiä. Mutta mitä on aika ja mihin se asettuu suhteessa muihin ulottuvuuksiin? Onko se jotenkin todellisempaa silloin, kun olemme lähellä niitä joiden kanssa meillä on yhteisiä muistoja?

Jyri Pitkänen on valmistunut valokuvaajaksi Lahden Muotoiluinstituutista ja elokuvataiteen maisteriksi Tallinnan Baltic Film Schoolista. Pitkäsen taiteelliseen työskentelyyn sisältyy valokuvan ja liikkuvan kuvan lisäksi myös musiikkia ja paikkasidonnaisia teoksia. Hän on töissään käsitellyt aiemmin muun muassa näkemisen ja kuvittelun välisiä suhteita, yhteiskunnan marginaaleissa eläviä sekä kulutusyhteiskuntaa. Pitkäsen töitä on esitetty Suomessa ja ulkomailla vuodesta 2005 lähtien.

Näyttelyä ja taiteilijan työskentelyä ovat tukeneet Patricia Seppälän säätiö, Taiteen Edistämiskeskus ja Koneen Säätiö.